Ruokakuvia

Energiat on tällä hetkellä täysin nollassa. En oikein edes tiedä miksi. Yöllä heräsin syömään. Yksi ongelmani. Yhdessä sitten koirani kanssa söimme maksamakkara sämpylää, molempien heikko kohta. Toki nukuin äärimmäisen heikosti. Juoksin vessassa koko yön. Pahimmillaan tunnin välein. Olen kärsinyt tihentyneestä virtsaamistarpeesta niin kauan kuin muistan. Nyt se tosin on käynyt raskaaksi. Sikäli huonosti nukkuminen ei ollut kovin uusi asia. Että energia tasojen alhaisuus tuskin johtunee täysin siitäkään.

Olen nyt yrittänyt kuvailla ruokiani mitä olen syönyt. Laitan kuvan eilisestä aamupalastani. Kulhosta löytyy Fazerin alku kaura muroja, maustamatonta rasvatonta jogurttia sekä Piltti hedelmä sosetta. Hesarissa oli ravitsemusterapeutin arvio erilaisista muroista. Nämä kyseiset Fazerin alku kauramurot pitäisi ainakin hänen mukaansa sopia, joka päiväiseen käyttöön. Marjat tietenkin olisivat parempi vaihtoehto kuin hedelmä sose, mutta tässä menin kyllä siitä kohtaa mistä aita on matalin. Vaihtoehtoisesti yritän syödä kaurapuuroa välillä, mutta tuntuu, että vatsa huutaa jo tunnin päästä ruokaa kaurapuuron jälkeen. 

Seuraava kuva on yhdestä päivällisestäni, mikä ei kyllä ole oppikirjan mukainen. Annos näyttää hirmu isolle, mutta lautanen on keskimääräistä ruokalautasta pienempi. Lisäksi salaatissa on fetaa vaikka muille jakaa. Toinen heikkouteni maksamakkaran lisäksi. Salaatin lisäksi lautasella on kanan fileesuikaleista tehtyä kastiketta, jossa muuten on kermaa. Mutta kermana on käytetty Floran kasvisrasva valmistetta, jossa vain 4 prosenttia rasvaa. Eli ei varsinaisesti kermaa. Kanakastikkeen alla on täysjyväriisiä. Suolaa myös annoksessa on liikaa, sitä tulee fetasta tietenkin. Itse kastikkeessa ei ole juurikaan lisättyä suolaa. Kastikkeena salaatissa on kevyt ranskalainen kastike. Ilman kastiketta ei salaatti vain mene 

Tosiaan olen täysin hukassa tällä hetkellä ruokailujeni kanssa. Kuten kirjoittelinkin niin aioin nyt väkisin saada ravitsemusterapeutille lähetteen. Pyysin aikaisemminkin, mutta silloin sain lääkäriltä vastauksen, että vain erikoisissa tapauksissa sen saa. Kuka sitten sen määrittelee, mikä on erikoinen tapaus. Jonot ovat kuulemma myös pitkät. Yksityisellä ravitsemusterapeutin hinnat ovat reilusti yli 100 euroa per kerta. Ei oikein anna oma finanssi tilanne kyllä periksi sellaiseen. 

Tässäpä tämä postaus tällä kertaa. Mukavaa, jos jaksoit lukea!

Paino 118,8

Aamupaino 118,8, olen nyt kahtena aamuna käynyt aamulla vaa'alla. Hyvä minä, alan selättämään vaaka kammoa. Toki elämäntapa muutos ei saisi olla näin paino keskeistä, kuin minulla tällä hetkellä on. Hyvinvointia voi mitata muillakin mittareilla. Kuten esimerkiksi fyysisellä jaksamisella ja puhumattakaan psyykkisestä hyvinvoinnista. 

Psyykkinen hyvinvointi on kohdallani poukkoileva asia, eikä niinkään korreloitavissa aina suorastaan fyysiseen hyvinvointiini. Tuskin siis kenenkään kohdalla on. Yritän siis sanoa, että kuka tahansa voi sairastua psyyken sairauksiin on sitten lihava, laiha tai niin sanotusti normaalipainoinen. Myönnän, että jaottelen nyt ihmiset karkeasti heidän painonsa mukaan. En suinkaan ajattele noin mustavalkoisesti yleisesti.

Olen voinut psyykkisesti paremmin fyysisen kuntoni ja laihtumiseni myötä. Olen saanut lisää itseluottamusta, koska en enää koe itseäni rumaksi läskiksi käveleväksi valaaksi. Vaatteissa on varaa valita ja voin ilmaista enemmän myös todellista persoonaani niiden kautta. Koen, että minut hyväksytään nyt paremmin, kun olen hoikempi. Mikä oikeastaan on todella surullista, kertoo yhteiskuntamme eriarvoisuudesta.

Hoikistuminen ei kuitenkaan ole ollut mikään taikakeino psyykkisen hyvinvointini parantumiseen. Olen tehnyt sen eteen paljon työtä muutenkin. Käytän esimerkiksi paljon mindfulness metodeja arjessani. Toisin sanoen tietoista läsnäoloa. Aikaisemmin mainitsinkin siitä, että käyn nyt lyhytterapiaa. Jossa nimenomaan käytetään tietoista läsnäoloa yhtenä tekniikkana painon hallintaan.

Syön myös lääkkeeni. Olen oikeastaan aika lääkevastainen ihminen. On vaikea myöntää itselläni, että jos haluan pysyä kunnossa on lääkkeet syötävä. Varsinkin, kun oma lääkemääräni on aika hirmuinen. Psyyken lääkeitä on yhteensä viisi erilaista. Aika valtava määrä, vai mitä? 

Lisäksi on kaksi lääkettä somaattisiin vaivoihin. Minulla nimittäin on lievästi kohonnut verenpaine. Verenpaine lääkityksestä en vain ole vielä onnistunut pääsemään eroon, vaikka paino onkin paljon tippunut. Tupakoin siinä syy, tiedän, että pääsisin eroon lääkkeestä jos lopettaisin tupakoinnin. Nyt ei vaan ole rahkeita siihen. Olen vahvasti sitä mieltä, että kahta suurta elämänmuutosta ei vain voi tehdä yhtä aikaa. 

Psyykenlääkkeet ovat luultavasti loppuelämäni kanssani kulkevia asioita. Sairastan siis kaksisuuntaista mielialahäiriötä, tästä tyypin yksi muotoa. Jossa siis esiintyy manioita, masennusta sekä sekamuotoisia jaksoja. Tyypin kaksi muodossa ei ole manioita vaan hypomanioita, jotka ovat lievempi muoto maniasta. En ole vielä kuullut kenestäkään tyypin yksi kaksisuuntaisesta, joka olisi pidemmän aikaa pärjänneet ilman lääkitystä. Joten olen tietyllä tavalla alistunut kohtalooni, että lääkkeitä on syötävä. Sivuoireita tietenkin on. Yleensä en edes lääkkeiden haittavaikutus listaa lue. Ovat sellaisia "lakanan" kokoisia papereita. Vähentämään toki aion lääkitystä pyrkimään. Kahden viikon päästä psykiatrin aika kirjoitan siitä enemmän silloin.

Takaisin vielä ruokailuun. Häpeäkseni on tunnustettava, että söin aamupalaksi nakkimunakasta! Tässä kohtaa, joku voisi ajella, että onko yksi munakas niin paha asia. Ei ole, jos ruokailu on muuten hyvässä kuosissa. Mutta nyt ei ole oman ruokailuni kohdalla näin. Lounaaksi on kyllä sitten itsetehtyä kanakastiketta riisin ja salaatin kera. Jota jo kovasti himoitsen, on nimittäin nälkä. Vaikkei aamupalastakaan ole vielä kauan aikaa. Välillä tuntuu, että ruoka hallitsee koko elämääni. Tai edes tunnu, vaan sanoisin, että 80 prosenttisesti se on totta. 

No syöty, mikä syöty. Eipä sitä kai enää kannattaisi märehtiä. 

Surua ja syömisen vaikeutta

Eilen kirjoitin, että tänään alan kuvaamaan viikon ajalta kaikki ruuat mitä syön. No enpä ole tehnyt niin. Aamulla unohdin aivan täysin koko jutun. Kevyellä aamiaisella kuitenkin mentiin. Yksi viili sekä piltti, tuli aamulla syötyä. Liian kevyt, mutta koska olin aamukuudesta saakka juossut vessassa, niin eipä kovin paljon tehnyt mieli syödä. Oli kovasti jännitystä ilmassa. 

Aikaisemmin olen kirjoittanut hautajaisista joissa olin. Tänään sitten oli uurnanlasku tilaisuus. Ilmeisesti sitä sitten jännittelin niin kovasti, että mahakin päätti mennä sekaisin. Uurnalaskun tilaisuuden jälkeen menimme ravintolaan syömään. Sielläkään ei tullut kovin terveellisesti syötyä. Jälkiruuat jäi kuitenkin väliin. Ennen ei olisi jäänyt. Vaan olisin valinnut mahdollisimman ison annoksen. En kuitenkaan kerrankin soimaa itseäni tästä ravintola ruokailusta. Päivä oli siihen mennessä ollut raskas. Asia oli myös etukäteen ajateltu, että tilaisuuden jälkeen menemme syömään. Olin vaan onnistunut tämänkin unohtamaan. 

Hautausmaalla tuli aika paljon kävelyä. Paikka josta uurna noudettiin oli aika kaukana itse haudasta, johon se sitten laskettiin. Kävely matka todella oli yllättävän pitkä. Etukäteen jännitin myös tätä, että miten selviän siitä. Menomatkalla oli suntio saattamassa niin kävelytahti oli mukavan rauhallinen. Takaisin tullessa sainkin sitten melkein "juosta" muiden perässä. Hävetti, kun huohottelin siellä muiden takana varsinkin ylämäen kohdalla. Sivuseikkojahan nämä olivat. Pääasia, että tilaisuus meni hyvin. Oli kyllä todella kaunis ja koskettava tilaisuus kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Vaakaa tuli sitten tosiaan tänä aamuna testattua. Yleensä käyn aamulla suoraan vessassa käynnin jälkeen vaa'alla. Niin ihan vertailu kelpoista tulosta en tänä aamuna saanut. Mutta paino on varmasti noussut noin kaksi kiloa. Suurimmaksi osaksi varmasti ihan vaan siitä, että olen syönyt liikaa. Toki kuten pohtisin, että voisiko hormonikorvauslääke turvottaa niin voi olla osa syynä. En nyt aio kuitenkaan sen taakse kätkeytyä. Syömällähän se paino nousee. Niin yksinkertaista se on. 

Nyt on ollut vaikeampi kontrolloida syömisiä. Se on fakta, en tiedä sitten, että mistä johtuu. Yksi voi olla, että käyttämäni lääke on menettämässä tehoaan (Ozempic). Aion kyllä pystyä tähän ilman lääkettäkin! Minulla on äärimmäisen hyvät tukijoukot. Siitä ei ainakaan jää kiinni. 

Terveyskeskuksessa on terveydenhoitaja, kuten olen kirjoittanutkin. Psykiatrian poliklinikalla aloitin lyhyt terapian, joka nimenomaan keskittyy syömisen tunnepuoleen. Lisäksi on vielä psykiatrinen omahoitajani. Toki hänen kanssaan emme keskity syömiseen niinkään vaan muihin asioihin. Toki psyykkinen hyvinvointi vaikuttaa suoraan elämäntapoihin. Ihmisen psyykkistä ja fyysisistä puolta ei voi erottaa toisistaan. Sitten on vielä oma aviopuolisoni. Taidan olla suorastaan etuoikeutetussa asemassa. Saan niin paljon tukea.

Lisäksi minulla on ollut mahdollisuus käyttää Ozempicia. Sen kanssa tunnen tosin itseni hieman huijariksi. Laihdunko vain lääkkeen takia? Toki lääkärini sanoi, että eihän pelkkä lääke itsessään laihduta, mikä on siis kai täysin totta. 

Tässäpä tämän päivän pohdinnat. Kiitos jos jaksoit lukea!

Jännitystä ja pelkoja

Ahdistaa edelleen hirvittävän paljon painon nousu. Kyse tosiaan muutamasta kilosta kuten kerroin, mutta tuntuu kahdeltakymmeneltä kilolta. Ei siis fyysisesti vaan henkisesti. On niin kova tappio. Eilen puhuin psykiatrian polin puolelta olevan omahoitajani kanssa, hän sai minua rauhoiteltua. Painonpudotuksessa pitää myös pystyä hyväksymään sekin, että painoa saattaa tulla takaisin tai tulee pitkäkin tasannevaihe. En ole uskaltanut mennä vaa`alle nyt laisinkaan painon nousun jälkeen.

Nyt, kun joudun lääkkeen lopettamaan. Niin alkaa se pelottava vaihe, koska on sanottu, että lääkkeen lopettamisen myötä paino nousee helposti takaisin. Elimistöhän pyrkii aina takaisin lähtöpainoon ja jopa korkeammalle. Ajatus on masentava, todella masentava. Itse haluan uskoa, että pystyn tähän ilman ilman lääkettä. Myös tämä psyykenlääkitykseni ei tilannetta yhtään helpota

Ensi viikolla pitäisi mennä terveydenhoitajalle terveyskeskukseen. Osana käyntiä on punnitseminen. En missään nimessä haluaisi mennä sinne. Mutta uskon siihen, että kun totuutta katsoo silmästä silmään auttaa se taas jatkamaan eteenpäin.

Kun olin korkeimmassa painossani niin en ollut pitkään aikaan käynyt vaa`alla. Kun sitten siihen astelin vasta se herätti minut, nyt on tehtävä jotain. Muistaakseni vaakani näyttää korkeintaan 180 kiloa. Itse painoin siis 180,5. Oman vaakani mukaan. Olen jälkikäteen miettinyt, että onko mahdollista, että painoni oli jopa suurempi. Vaakani kapasiteetti vaan loppui kesken. Joten huomen aamulla tartun taas härkää sarvista ja menen omaan vaakaani. 

Olen varmasti liian keskittynyt tällä hetkellä elämäntapa muutoksessani vaakani lukemaan. Onhan tämä niin paljon muutakin, kuin kilomäärien tuijottamista. Huomisesta alkaen aion myös aloittaa projektin, jossa kuvaan, joka päivä viikon ajan syömäni ateriat. Tämän vinkin löysin Helsingin Sanomista.

Voin laittaa tännekin osata aterioistani kuvia. Saatte nähdä konkreettisesti mitä tulee syötyä. En toki kaikkia kuvia laita, mutta osan. Eikä ne kaikki todellakaan ole ravinto-opillisesti mitään kaunista katsottavaan

Tiedän kyllä, mitä on terveellinen syöminen. Kyse ei siis ole tiedon puutteesta. Vaikea oikeastaan sanoa, mistä sitten on kyse, kun en noudata esimerkiksi lautasmallia riittävän hyvin. En todellakaan syö puolta kiloa kasvikunnan tuotteita päivässä. Aikaisemmin kirjoitin, että käytännössä inhoan kaikkia kasviksi. Se nyt oli ehkä hieman liioittelua. On kasviksia, jota syön. Pidän myös hedelmistä ja marjoista. En vaan saa niitä syötyä riittävästi. 

Ajattelin pyytää ravitsemusterapeutille lähetettä jos saisin jonkinlaista konkreettista ruokavalio apua. Esimerkiksi muutaman päivän ruokalistan, jota voisin sitten jatkossa soveltaa oman haluni mukaan. Mitä enemmän paino tippuu, sitä vaikeampaa painonhallinta myös on. Koska, koko ajan elimistö tarvitsee vähemmän kaloreita. Suuresta lähtöpainosta on paljon helpompaa tiputtaa painoa, kuin pienemmästä. Siksi tämä on myös vaikeutuu koko ajan. Mutta tiedän, että pystyn tähän. On pakko uskoa niin, en koskaan halua enää painaa 180 kiloa. 

180 kilon painossa, jopa seisominen oli rankkaa, kävelystä puhumattakaan. Siis kyllä pääsin kävelemään ja pystyin seisomaan. En ollut mitenkään vuodepotilas, mutta jaloissa alkoi nopeasti tuntumaan ja hiki valumaan, kun käveli. Vihasin esimerkiksi osaksi sen takia isoja kauppoja, koska niiden kiertäminen tuntui rankalta. Todella pelkästään ruokakaupassa käyminen oli rankkaa. Tästä saa hiukan kuvaa millaisessa fyysisessä kunnossa olin. Ennen en jaksanut lenkittää edes koiraani kunnolla. Mieheni hoiti aina lenkit, jos hän ei päässyt niin tuli isäni apuun. Toki hätätapauksessa vein koiran ulos,  mutta mistään lenkistä ei voinut puhua. Nykyään saatan lenkkeillä jo pidempiä matkoja.

Painonpudotuksen myötä, olen saanut elämääni niin paljon hyviä asioita. En aio menettää niitä!

Apua, painon nousu!

Voi sitä ahdistuksen määrää, kun kävin vaa´alla. Näytti kaksi kiloa enemmän. Toki kävin keskellä päivää ja vaatteet päällä. Olin myös syönyt paljon suolaista. Joten varmasti paljon turvotusta. Mutta kyllä nyt on laitettu syömiset taas kuosiin. 

Vähän pääsi tuossa lipsahtamaan. Sunnuntaina muun muassa oltiin brunssilla. Sitten pikkaisen sipsejä, taisin siitä mainitakin. Ihan hyvällä omatunnolla silloin niitä söin. Nyt vaan tuntuu niin perhanan pahalle. Oikein kiukuttaa syyllistän itseäni valtavasti. Mikä ei mitenkään ole tervettä mielestäni. Tiedostan tämän siis, mutta ei ole niin se ole niin helppoa olla syyllistämättä. Tämän yli vuoden kestäneen projektin aikana painoni ei ole kertaakaan noussut. Aina on ollut laskussa. Käyn säännöllisesti terveydenhoitajan luona ja nyt ahdistaa niin paljon mennä sinne. 

Tämä kyseinen hoitaja on ehkä hieman liian tiukkakin. Jos paino ei hänestä ole tippunut riittävästi, niin hän heti mainitsee sen mahdollisuuden, että painonhallintaan käyttämäni lääke on lopetettava. Samoin on tullut "uhkailu" siitä, että jos paino lähtee nousuun niin on lääkehoitoa arvioitava uudelleen. No, joka tapauksessa lääkkeeseen on tulossa tauko. Sen saatavuudessa on tällä hetkellä erittäin suuria saatavuus ongelmia. Itse olen ajatellut siirtyä toiseen lääkkeeseen. En yksinkertaisesti jaksa stressata, jonkin lääkkeen saatavuudesta. Vahtia sitä sitten, että koska sitä on apteekissa. On myös oltava nopea, että sitä saa. 

Vielä takaisin painon nousun syihin. Olen myös nyt alkanut käyttämään säännöllisesti hormonikorvaushoitoa. Käytän nyt jo 42- vuotiaana siksi, että minulta on endometrioosin vuoksi poistettu munasarjat sekä kohtu. Joten minulla ei ole omaa hormonituotantoa. Olen siis käyttänyt korvaushoitoa jo pidemmän aikaan, mutta erittäin epäsäännöllisesti. Aikaisemmin minulla oli laastari muotoinen korvaushoito. Jota en ikinä muistanut vaihtaa ajoissa tai laittaa uutta ajoissa paikalle. Nyt hoito on tablettimuotoisena laastarien jatkuvien saatavuusongelmien vuoksi. Olen siis pohtinut voisiko tämä myös olla osittain painon nousun takana. Tabletit muistan ottaa helpommin, koska minulla on myös muita lääkkeitä, jotka otan samanaikaisesti. 

En tiedä onko tämä sitten vain selitettyä itselleni. Vai voivatko yllä mainitsemani asiat vaikuttaa. Ehkä kumpaakin, no nyt on tehty ryhtiliike. 

Mitä tämä ryhtiliike sitten käytännössä tarkoittaa. Ensin vaihdoin syömäni leivän takaisin ruisleipään. Leivän päälle laitan sydänystävällistä kevyempää kasvisrasvaa sen sijaan, että laitoin oivariinia. Tunnustan, että oivariinin maku on kyllä parempi. Sitten minulle niin uskomattoman vaikea asia ruokarytmi. Voisin olla vaikka koko päivän syömättä ja sitten illalla mässäillä. Opettelen myös jälleen syömään lounasta. Korvaan lounaan kyllä välillä leivällä. Aina ei vain jaksa lämmintä ruokaa. Toki sipsit ja muu rasvainen jää nyt pois. Ruuan tekeminen on välillä vaan niin ylivoimaista. Miksi se sitten sitten, on niin siihen palaan myöhemmissä postauksissa.

Nyt päivällisen kimppuun.

Pohdintaa lihavuudesta

Monelle ei varmasti tule mieleen millaisia asioita isompikokoinen ihminen joutuu pohtimaan. Aiemmin kirjoitin, että on joutunut miettimään tuoliin mahtumista. Kyllä jopa niin on käynyt, että takapuoli ei ole mahtunutkaan tuoliin. On muuten todella noloa. Tämän kokemuksen jälkeen oppisin todella varomaan käsinojallisia tuoleja.

Nykyisessä autossamme oli myös liian lyhyt turvavyö minulle. Auto on vanha ja japanilainen. Niin ehkä turvavyötä, ei myöskään ollut siihen aikaan edes ajateltu mitoittaa lähellekään eurooppalaista vartaloa ajatellen. Kyllä turvavyö varmasti normaalipainoiselle ihmisille olisi ollut Täysin hyvä. Mutta väittänen, että kohtalaisesti suuremmalle ihmiselle turvavyö olisi ollut liian lyhyt. Eikä vain minun kokoiselleni.

Sitten vaatteet, kun olin suurimmassa painossani niin vaatteiden löytäminen ei todellakaan ollut helppoa. Jos vaatteita sitten löysi niin olivat ne suhteettoman kalliita. Sekä yleensä eivät niin trendikkäitä. Itse en koskaan tykännyt pukeutua mihinkään isoihin telttapaitoihin. Kaikki isojen naisten vaatteet olivat aina tunikoita, joiden idea varmaankin oli peittää vartalosta mahdollisimman paljon. Tai ainakin itsestäni tuntui siltä. Housuja osti sieltä mistä löysi. Farkut olivat aina liian pitkiä. Niitä sai sitten hiki hatussa lyhennellä itse surkealla ompelukoneella. Yhtä surkeilla ompelutaidoilla. Jotenkin en kehdannut viedä ompelijallekaan, koska häpesin kokoani niin paljon. Leikkasin myös aina vaatteista kokolaput pois. Jottei kukaan vahinkossakaan näkisi vaatteiden kokoani. 

En ole uskaltanut myydä vanhoja vaateitani pois. Painon nousun pelko takaisin on niin valtavan suuri. Yhden takin rohkenin myydä. Senkin myyminen oli suuren ajattelu prosessin tulos. Takki oli muuten kokoa 62/64 tästä saa ehkä hieman lisä käsitystä silloisesta kokoluokastani. Edelleen olen kokoa 50/52. Joka toki on huomattavasti pienempi, mutta itse en näe enkä oikein tunne erotusta. Toki muun muassa fyysinen kunto on huomattavasti parempi. 

Haluan nyt huomauttaa, että jokainen meistä saa olla minkä kokoinen tahansa. Pääasia kunhan itse on tyytyväinen ja sinut itsensä kanssa. Itse en koskaan pystynyt hyväksymään  itseäni siinä koossa missä olin. Enkä tosin pysty vieläkään tässä koossa. 

Huomaa, että paljon vanhoja asioita on jäänyt päälle. En esimerkiksi vieläkään osta vaatteita muualta kuin nettikaupoista. Vaikka nykyään löytyy monista kaupoista hyvin isojen kokojen mallistoa, jossa olisi minunkin päälle mahtuvaa vaatetta. Viimeksi tilasin farkut. Tiedän, että olisin todennäköisesti saanut samat farkut kaupasta. Mutta tilasin yhden koon pienemmät. Niin en kehdannut mennä liikkeeseen sovittavaan, jos eivät sitten olisi mahtuneetkaan päälle. Mukavampi oli sovittaa kotona. Olisi hävettänyt jos eivät sitten olisi mahtuneetkaan päälle. Kyllä muuten mahtuivat!

Takaisin lihoamisen pelko on kyllä suuri, kuten tuossa jo kirjoitin. Lääke, jota olen käyttänyt painonhallintaan tukemaan, on käytännössä loppu, joka puolelta Suomea. Niin stressi kerroin on valtava.

Miten hyödyntää tietoisuustaitoja syömisessä?

Kirjoitan hiukan tietoisesta syömisestä-mitä se on ja mihin se auttaa?

Tietoinen syöminen on käytännössä yksi asia mihin voi hyödyntää tietoisuustaitoja, eli mindfulness taitoja. Itse puhun mieluiten tietoisesta läsnäolosta, kuin mindfulnesista. Yksinkertaisimillaan tietoinen läsnäolo tässä hetkessä läsnäoloa. Tiedettähän usein me emme muista elää tässä hetkessä. Vaan ajatukset helposti karkaavat mahdollisesti tulevaisuuteen. Vaikka seuraavaan työpäivään tai ihan lähihetkeenkin. Itse läsnäololla tarkoitetaan omien, ajatusten, tunteiden ja kehollisten kokemusten tiedostamista ja hyväksymistä. 

Miten sitten hyödyntää tietoisuustaitoja syömisessä ja ylipäänsä suhtautumisessa ruokaan. Sen avulla voi esimerkiksi oppia vapautumaan erilaisista opituista rutiininomaisista ajatus- , tunne ja toimintamalleista. Bonuksena saa tai voi saada lisää mielenrauhaa ja  sisäistä tasapainoa.

Yksinkertaistettuna tietoinen syöminen on läsnäolevaa syömisen tapaa. Monet varmasti ovat huomanneet kuinka ruoka tulee ahmittua nopeasti. On kiire, ei ehkä ehdi pitämään kunnon lounastaukoa, jotain pitää kuitenkin syödä. Seuraavassa hetkessä huomaankin ehkäpä kuinka vatsa on liian täynnä. Entä jos koittaisikin syödä tietoisesti. Niin, että ehtisi huomata ennen kuin vatsa on liian täynnä. Eli toisin sanoen, keskity siihen mitä syöt ja miten syöt. Näin, et ehkä tule ylensyöneeksi ja huomaat myös nauttivasi siitä mitä syöt. Asia ei kuitenkaan ole ihan helppoa. Enkä nyt halua masentaa ketään päinvastoin. Tietoisuustaitoja ei opita kerrasta. Mutta kaikilla on mahdollisuus oppia ne, jos jaksaa vain kerrata. Ei kannata lannistua jos ajatus karkailee ja mieli on muualla. Et ole epäonnistunut. Eikä kukaan myöskään oleta, että jokainen tai ehkä kukaan jaksaisi jokaisella syömiskerralla syödä tietoisesti. Tosin harjoittelun tuloksena tästä saattaa tulla automaatio.

Tietoinen syöminenhän ei itsessään laihduta, mutta se voi olla hyvä apukeino. Pohdit ehkä enemmän mitä otat lautaselle ja kuinka paljon syöt. Eli saatat muuttaa tottua syömistapaasi. 

Tässä hieman listausta siitä, mitä asioita tietoiseen syömiseen voi liittyä:

- Huomaat olevasi täynnä ja lopetat syömisen

- Syöt vain jos olet nälkäinen (helpommin sanottu kuin tehty, mutta ideana tässä on pyrkiä pois napostelusta. Jota siis itse kyllä teen.)

- Ruokaa voi oikeasti jättää lautaselle! (Vaikea ajatus vai mitä?)

- Voin myös kieltäytyä ruuasta jos ei ole nälkä. Varsinkin kahvipöydässä tämä saattaa olla hankalaa. Muutama paheksuva katse voi tosin tulla. Varsinkin jos kahvipöydässä on vanhemman ikäluokan edustajia.

- Voin olla useita tunteja ilman ruokaa, ajattelematta sitä koko ajan. Pohdin kovasti, että mihin tämä oikeastaan perustuu. Mutta itse tein sellaisia päätelmiä, että mitä enemmän olet tässä hetkessä läsnä niin sitä vähemmän on aikaa ajatella ruokaa. Ellei sitten ajattele ruokaa 24/7 kuten minä välillä. 

- Elämässäni on muitakin tärkeitä asioita kuin ruoka.

Kirjoitan juuri tänään tästä, koska aloitin juuri tänään lyhytterapian, jossa paneudutaan osittain juuri näihin teemoihin. Tietoinen läsnäolo siis tulee näyttäytymään aika isoa osaa siinä. Terapian tarkoituksena on olla tukena elämäntapa muutos projektissani. 

Juuri nyt kyllä tässä ohessa syön hyvällä omalla tunnolla sipsejä dipin kera. Ihan on sallittu homma. Kyllä aion syödä kohtuudella ja harjoitella samalla tietoisuustaitoja. Syyllisyys kyllä edelleen vaan kolkuttaa, jos herkuttelen.

Siinä on vielä harjoittelemista, että osaisin syödä ilman itseni syyllistämistä.

Hyviä lukuhetkiä ja myös ruokahetkiä.

Mitä, jos en mahdu tuoliin

Olen yrittänyt viime päivinä tehdä mukavia asioita. Kävin muun muun muassa extempore kampaajalla. Mitään radikaalia hiusmallin muutosta ei tehty. Mutta ainahan hiukset siistimmiltä näyttävät leikkauksen jälkeen. On myös arjen luksusta käydä kampaajalla, mikä onkaan mukavampaa istua pesutuolissa. Ammattilaisen käsittelyssä. Rohkaisin itseni myös menemään täysin uudella kampaajalle. 

Olen käynyt samassa paikassa useamman vuoden. En ole tähän mennessä uskaltanut vaihtaa, koska isoimmallani, en yksinkertaisesti välttämättä olisi mahtunut tuoliin. Oli helppo mennä vanhaan tuttuun paikkaan, jossa tuoli oli "testattu" sopivaksi. Ahdashan sekin oli. Olin oppinut valitsemaan paikkoja, joissa tiesin joutuvani istumaan, sen mukaan oliko niissä käsinojat vai ei. Tein aina netistä etukäteen tarkastelut mahdollisista kuvista, miltä esimerkiksi ravintola näytti. 

Välttelin myös kovin ahtaita paikkoja. Kokoni takia en yksinkertaisesti saanut itseäni riittävän lähelle pöytää. Tekisi mieli kirjoittaa "ruhoani", koska siltä vartaloni isommillaan tuntui. Välillä en kokenut olevani muuta kuin vartaloni. Ulkonäkö hallitsi kaikkia, mitä tein, mitä ajattelin ja mitä olin. Olin identifioinut itseni kokooni. Vaikka olin paljon muutakin. 

Aivan varhaislapsuudessani olin todella hoikka. Muistan kuinka kaikki ihmettelivät kuinka hoikka olin. Lapaluut törröttivät selästä. 

Ensimmäinen muistikuva on painostani huomauttaminen neljännelle luokalla. Olin äitini kanssa kouluterveydenhoitajan vastaanotolla. Jossa hän sanoi, että painoin liikaa. Sokerimehun sijaan juomaksi olisi vaihdettava vesi. Painoin silloin 42 kiloa. En tosiaan tiedä oliko tämä ylipainoa vai ei. En muista pituuttani. Äidiltäni kysyin jälkeenpäin, että näytänkö lihavalle. Näin 10- vuotiaana miten surullista, kenenkään ei pitäisi kokea tällaista. Silloin elettiin kultaista 80-lukua. 

Toisen kerran muistan, että painostani huomautettiin yläasteen ensimmäisellä luokalla. Painoin 72 kiloa ja pituuteni oli 170 senttiä, joten nykyisen painoindeksi luokituksen mukaan BMI oli 24,9, joka tarkoittaa normaali painoa. Tosin olin juuri siinä rajoilla. Kävin kuitenkin itsekseni lenkillä ja pyöräilin paljon. Tästä huolimatta terveydenhoitaja huomautti painostani. Uskoin olevani valtavan lihava. Nykyään painoindeksini on 40,4. Joten olen juuri ja juuri vielä sairaalloisen lihavuuden puolelle. Toki tiedän olevani lihava ja painan tällä hetkellä liikaa. Mutta kysymys onkin miten itse koen itseni. Omalla tavalla hyväksyn itseni nyt paremmin nyt kuin silloin 72 kiloisena. Se, että hyväksyn itseni näin, ei tarkoita, että olisin lopettanut elämäntapa muutokseni, jonka yksi osuus on painon hallinta. Painoindeksi ei kuitenkaan lopulta määrittele, sitä onko ihminen, ylipainoin, lihava, normaalipainoinen. Painoindeksiä on pidettävä vain suuntaan antavana lukuna. Näin myös tuntuu suurimmaksi olevan. 

Loppuun vielä, että edelleen jännitin suuresti, että mahdunkohan kampaajan tuoliin. Hyvinhän se peppu siihen solahti. 

Psyyken ongelmia... ahdistusta näkyvissä

Viime yönä valvoin puoli neljään saakka. Tai siihen aikaa menin sänkyyn. Pyörin vielä tovin sängyssä. Ennen kuin uni jossain vaiheessa tuli. Aamulla heräsin yhdeltätoista puhelimen soimiseen. Liian lyhyeksi jäi unet. Tässä kohtaa voisi ajatella, että mikäs siinä seuraavana yönä nukutaan enemmän. Kävipä sellainen vahinko, että nukuin muutaman tunnin illalla. Heräsin ilta yhdeksältä. Joten saa nähdä, mitä yöstä tulee. Ajattelin kyllä turvautua nukahtamislääkkeeseen.  

Nykyisin lääkärit eivät määrää kovinkaan helposti kyseiseen lääkeryhmään kuuluvia lääkkeitä. Oma käyttöni on äärimmäisen harvoin tapahtuvaa. Toistaiseksi reseptini on uusittu ilman ongelmaa. Tosin käytän nukahtamislääkettä kerran kahdessa kuukaudessa. Enkä suosittele päivittäiseen käyttöön kenellekään. Toleranssi vain kasvaa. Lopulta lääkkeestä on lähinnä henkisesti riippuvainen. Ilman pilleriä ei pysty nukkumaan. Vaikka kyse ei olisi edes fyysisestä riippuvuudesta niin saattaa henkinen koukku tosiaan olla kova.

Toinen paljon nyt pinnalla oleva lääke ryhmä on bentsodiatsepiinit. Tiedän tai olen lukenut useista ihmisistä joilla tämän ryhmän lääkkeet ovat aika yllättäenkin lopetettu. On sitten kyse ollut satunnaisesta tai päivittäisestä käytöstä. Oma reseptini on toistaiseksi uusittu. Eikä niiden käyttööni ole puututtu. Tosin niiden käyttö määräni ovat vastaavia kuin nukahtamislääkkeen kohdalla. 

Omaan vahvat ahdistusta lievittävät keinot. Niitä olen opetellut kahden vuoden psykofyysisessä terapiassa. Sitä ennen dialektissa käyttäytymisterapiassa. Liputan vahvasti tietoisen läsnäolon taitojen puolesta. Laitan linkit psykofyysisestä terapiasta ja dialektisesta käyttäytymisterapiasta niin voit halutessasi tutustua näihin enemmän. Linkit löytyvät sivun oikeasta reunasta. Mihin olen koonnut muitakin minusta hyödyllisiä linkkejä.

Kuten olet jo saattanut arvata ja taidon aiemmin mainitakin kärsin psyykenongelmista. Sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä. Voisin sanoa, että kaksisuuntainen on kohtuun hyvässä tasapainossa. 

Ahdistuneisuushäiriö on taas hyvinkin pinnalla. Kuljen ahdistuksesta toiseen. Ei ole helppoa, ei todellakaan. Äärimmäisen raskasta juuri, kun ajattelen, että nyt helpottaa niin eikö sieltä uusi ahdistus nouse pintaan. Voisi sanoa, että minulla on niin sanotusti kestoahdistukseen johtavia asioita. Toisista asioista saan vaan hetkellisen ahdistuksen. Monet asiat, jotka aiheuttavat minulle ovat sellaisia, että ne aiheuttavat kenelle tahansa ahdistusta. Oma ahdistukseni saa vain suhteettomat mitat. Ehkä terveen ihmisen ahdistuksen taso pysyy jotenkin normaalina. Oma ahdistukseni on todella täysin epärealistista.

Otetaan esimerkiksi nyt vaikka korkojen nousu, joka vaikuttaa myös suoraan omaan elämääni. Omaan nimittäin puolisoni kanssa asuntolainan. On normaali, että ihmiset tuntevat tämän kaltaisessa tilanteessa ahdistusta, ainakin huolta asiasta. Omalla kohdalla realiteetit asian suhteen karkaavat täysin käsistä. Näen jo meidän asuvan kadulla. Mietin jatkuvasti nousevatko korot 90-luvun laman tasoon. Kun kirjoitan tästä nousevat kyyneleet silmiin ja tulee tunne, että hajoan tuhansiksi sirpaleiksi. Realistisesti taloutemme kestää koron nousun. Olemme keskituloinen pariskunta. Ehkä jopa hieman enemmän. Asuntolainaamme ei enää ole paljon jäljellä. Joten ei hätää ole. Vaikka aivoni huutavat paniikkia. Tunnustan, että juuri nyt ahdistuksenhallinta keinoista ei tunne ole kovin paljon olevan apua. Vaikka edelleen liputan tietoisen läsnäolotaitojen puolesta. Vaikkei niitä aina ei pystyisi hyödyntämään, se ei tarkoita, että ne olisivat hyödyttömiä. 

Taitoa on myös sekin, koska ymmärtää sen, että omat lääkkeettömät keinot eivät riitä. Joskus on turvauduttava lääkkeeseen. Eikä siinä todellakaan pitäisi olla mitään häpeämistä. Tässä ajatukseni ja käyttämiseni välillä on kuitenkin ristiriitaa. Saatan joskus tuntea pientä häpeää siitä, että joudun turvautumaan lääkkeeseen. Mikä todella on täysin turhaa! On täysin ok, käyttää tarvittaessa lääkettä. Rajanveto tarpeellisuuden ja tottumuskäytön välillä on mielestä kuitenkin hyvinkin ohut. 

Tottumuskäytöllä tarkoitan, että on oppinut uskottelemaan itselleen, että ei pärjää ilman. Mikä saattaa aiheuttaa suuriakin ongelmia. Muun muassa sosiaalista eristäytymistä. Ei pystyttäkään lähtemään ilman rauhoittavaa lääkitystä ulos, koska sitä on kenties käytetty vuosikaudet. Bentsodiatsepiineillähän on itseasiassa pidempi aikaisella säännöllisellä käytöllä tapana, jopa lisätä ahdistusta. Kyseisellä lääkeryhmällä hoidetaan myös vain oireita, ei syytä. Mielestäni tämän ryhmät lääkkeet ovat lyhytaikaista tarvittavaa käyttöä varten. Ei säännölliseen käyttöön. Tiedän olevani varsin jyrkkä asian suhteen. Monissa varmasti nyt herää jopa vihamielisiä tunteita minua kohtaan. Tarkoitukseni onkin olla rehellinen. En tee niin kuin odotan tai kuvittelen, että muut haluavat minun tekevän tai kirjoittavan. 

Nyt kello on jo aivan liikaa. Pitää tai oikeastaan saan mennä nukkumaan. Hyvää yötä!

Hautajaiset

Tänään ne sitten olivat hautajaiset. Alkuun olin ihan, että ei tässä mitään. Kaikki näyttää hyvälle ja ei itketä. Tulee menemään helposti tämä homma. Kunnes alkusoitto kajahti saksafonilla, niin siinä kohtaa aukesi hanat. Jotain avain uskomattoman kuuloista, niin kaunista ja herkkää. Padotut tunteet purkautuivat kaikki kerralla. 

Arkku oli kaunis ja kukkaset sen päällä upeita. Itse kappelihan on yhden Suomen tunnetuimman arkkitehdin taidon näyte. Puitteet eivät olisi voineet olla paljon kauniimmat. Sitä en kyllä mitenkään sisäistänyt, että arkussa oli ihminen. Tosin onko, siellä sitten enää ihmistä. Ehkä se on vain tyhjä kuori, kuten usein sanotaan. En usko Jumalaan. En tiedä mitä tapahtuu ihmiselle, kun hän kuolee. Jos olisin uskossa, niin olisi helppoa ajatella, että ihminen menee taivaaseen.  Ehkä kaikki vain loppuu. Kuoleman jälkeen ei ole mitään. 

Se on outoa, miten ahdistavaa kuolemasta puhuminen onkin. Vaikka tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kohtaan kuoleman tai kuolemaa. Ehkä johtunee siitä, että pelkään omaa kuolemaani. Tiedän, että tänään siunattu läheiseni pelkäsi myös kuolemaa. Onneksi hänen kohdallaan kaikki meni lopulta rauhallisesti. Hänen ei tarvinnut kuolla yksin. Vaan läheinen ihminen oli paikalla. Kuolema oli kuin uneen nukahtaminen, ikuiseen sellaiseen.

Tässä tapauksessa kuolema oli myös helpotus. Pitkäaikainen sairaus lopulta päättyi ja tuska helpotti. Loppuvaiheessa kivut olivat kovat, niin henkiset kuin fyysisetkin. Surullista tietenkin, että kaiken taistelun jälkeen sairaus otti voiton. Läheiseni oli varsinainen taistelija. Hyvästä hoidosta ja hänen olonsa helpottamisesta on kiittäminen saattohoitokotia. Jossa pystyttiin rautaisella ammattitaidolla huomioimaan, jokaisen potilaan yksilölliset tarpeet ja helpottamaan oloa parhaan mukaan.  Suomessa saattohoito on valitettavasti edelleen täysin riittämätöntä. Saattohoitokoteja on suomessa käsittääkseni vain neljä. Loput saattohoidosta tapahtuu usein terveyskeskuksien vuodeosastoilla. Surullista, että näin on meidän hyvinvointiyhteiskunnassamme. 

Yksi etappi on nyt takana. En edelläänkään miellä tätä osaksi suruprosessia, mutta yhden vaiheen päätös tämä on. En oikeastaan tiedä, että mitä se suru sitten lopulta on. Ehkä olen jotenkin outo, kun en osaa tuntea senkaltaista surua, mitä ajattelen sen olevan. Todennäköisempää on kuitenkin, että jokainen meistä suree omalla tavallaan. Ainakin niin haluan vakaasti uskoa. 

Ajattelin, että osaisin rauhoittua hautajaisten jälkeen edes hetkeksi. Toisin sanoen saisin ahdistus levelit laskuun. Näin ei tunnu käyneen. Vielä on niin paljon tehtävää. Paljon on vainajan tavaroita läpikäymättä, byrokratiaa ja lopulta perunkirjoitus. Ehkä silloin helpottaa ja minunkin on aika surra omalla tavallani.

Viime hetken paniikkeja

Käyn terveyskeskuksessa hoitajalla säännöllisesti. Keskustelemme ruokailustani ja yleisesti miten on sujunut. Sitten se inhottavin osuus, joka kerta hyppään vaa`alle. Aina jännitän onko paino noussut, tai laskenut hoitajan mielestä riittävästi. Nyt oli pieni yllätys, kun eilen kävin. Painoni oli laskenut kuukaudessa kuusi kiloa. Joulunakin söin, kyllä ihan normaalisti. Tarkoitan nyt tällä normaalilla sitä, että en pihistellyt syömisessä. Päinvastoin tuntui, että syöpöttelin vähän väliä jotain.

Hoitaja sanoi, että stressikin voi tosin vaikuttaa painonlaskuun, vaikka söisi samalla lailla. Sitä kyllä on riittänyt ja paljon. Lähinnä stressi on liittynyt hautajaisjärjestelyihin, jotka muuten ovat huomenna. Paniikkia niiden suhteen on vieläkin ilmassa. Viime hetken järjestelyitä vielä tekemättä. Esimerkiksi kanttorilta tuli viesti, että virret pitäisi ilmoittaa. Siinä sitten paniikissa googlettelin virsiä. Ei siis mitään käsitystä, millaisia virsiä hautajaisissa on tapana laulaa. Onneksi hyvät virret löytyivät. 

Huominen ruokailu onkin sitten toinen juttu, koska vatsani on varsin herkkä. Stressi ja väärä ruoka saa sen takuu varmasti sekaisin. Tänään siis pitää miettiä tarkkaan mitä syödä. Huomenna aamu alkaa aikaisin sillä, että otan imodiumia (ripulilääke). Siinä toivossa, että siunaustilaisuuden ajan vatsa pysyisi siedettävänä. Paniikissa olen jo kuvitellut, kuinka juoksentelen kesken siunaamisen vessaan.

Ai niin, asetin itselleni eilen uuden painonpudotustavoitteen, joka on tasan 100 kiloa. Edelleen hurja luku, mutta siinä vaiheessa olen pudottanut painoa 80,5 kiloa. Ihan pahalle tuntuu, kun tuon kirjoittaa tähän. Oma lihavuuteni konkretisoituu. Melkein tulee kyyneleet silmiin. Niin pahalta se tuntuu, miten olen voinut päästää itseni aikoinaan siihen tilanteeseen, mikä lähtötilanne oli. Turhahan sitä on jossitella, että miksi... Mutta helposti siihen sortuu, kuten myös oman itsensä syyttelyyn.

Ensi viikolla aloitan lyhyt terapian psykologin kanssa, jossa nimen omaan pureudutaan syihin, miksi näin on käynyt. Annetaan myös keinoja, että tämä ei toistuisi. Elimistöhän tavoittelee korkeinta painoa aina takaisin. Helposti se tuleekin ja korkojen kera. Suurin haaste tulee olemaan painotavoitteessa pysyminen. 

Asiaa ei helpota, että minulla on varsin runsas psyykenlääkitys. Joilla osalla on huomattavakin ruokahalua lisäävä vaikutus. Kaikkien mekanismia painon nousuun ei edes tunneta. En aio tässä postauksessa erotella, että mihin sairauksiin minulla on lääkitys. Teen siitä sitten aivan oman postauksen. Kirjoitukseni ovat muutenkin hyvin polveilevia niin yritän pysyä edes vähän aiheessa.

Tänään ei pysty kirjoittamaan enempää ainakaan toistaiseksi. Huomiset hautajaiset ovat liikaa mielessä. Sekä kova väsymys painaa, näen öisin painajaisia. Heräilen myös paljon ja välillä valvon pitkiäkin aikoja.

Ehkäpä menen rentoutumaan äänikirjan pariin. Kuuntelen muuten tällä hetkellä Jane Austenin kirjaa. Voin lämpimästi suositella tätä, englantilaista klassikko kirjailijaa.