Hautajaiset

Tänään ne sitten olivat hautajaiset. Alkuun olin ihan, että ei tässä mitään. Kaikki näyttää hyvälle ja ei itketä. Tulee menemään helposti tämä homma. Kunnes alkusoitto kajahti saksafonilla, niin siinä kohtaa aukesi hanat. Jotain avain uskomattoman kuuloista, niin kaunista ja herkkää. Padotut tunteet purkautuivat kaikki kerralla. 

Arkku oli kaunis ja kukkaset sen päällä upeita. Itse kappelihan on yhden Suomen tunnetuimman arkkitehdin taidon näyte. Puitteet eivät olisi voineet olla paljon kauniimmat. Sitä en kyllä mitenkään sisäistänyt, että arkussa oli ihminen. Tosin onko, siellä sitten enää ihmistä. Ehkä se on vain tyhjä kuori, kuten usein sanotaan. En usko Jumalaan. En tiedä mitä tapahtuu ihmiselle, kun hän kuolee. Jos olisin uskossa, niin olisi helppoa ajatella, että ihminen menee taivaaseen.  Ehkä kaikki vain loppuu. Kuoleman jälkeen ei ole mitään. 

Se on outoa, miten ahdistavaa kuolemasta puhuminen onkin. Vaikka tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kohtaan kuoleman tai kuolemaa. Ehkä johtunee siitä, että pelkään omaa kuolemaani. Tiedän, että tänään siunattu läheiseni pelkäsi myös kuolemaa. Onneksi hänen kohdallaan kaikki meni lopulta rauhallisesti. Hänen ei tarvinnut kuolla yksin. Vaan läheinen ihminen oli paikalla. Kuolema oli kuin uneen nukahtaminen, ikuiseen sellaiseen.

Tässä tapauksessa kuolema oli myös helpotus. Pitkäaikainen sairaus lopulta päättyi ja tuska helpotti. Loppuvaiheessa kivut olivat kovat, niin henkiset kuin fyysisetkin. Surullista tietenkin, että kaiken taistelun jälkeen sairaus otti voiton. Läheiseni oli varsinainen taistelija. Hyvästä hoidosta ja hänen olonsa helpottamisesta on kiittäminen saattohoitokotia. Jossa pystyttiin rautaisella ammattitaidolla huomioimaan, jokaisen potilaan yksilölliset tarpeet ja helpottamaan oloa parhaan mukaan.  Suomessa saattohoito on valitettavasti edelleen täysin riittämätöntä. Saattohoitokoteja on suomessa käsittääkseni vain neljä. Loput saattohoidosta tapahtuu usein terveyskeskuksien vuodeosastoilla. Surullista, että näin on meidän hyvinvointiyhteiskunnassamme. 

Yksi etappi on nyt takana. En edelläänkään miellä tätä osaksi suruprosessia, mutta yhden vaiheen päätös tämä on. En oikeastaan tiedä, että mitä se suru sitten lopulta on. Ehkä olen jotenkin outo, kun en osaa tuntea senkaltaista surua, mitä ajattelen sen olevan. Todennäköisempää on kuitenkin, että jokainen meistä suree omalla tavallaan. Ainakin niin haluan vakaasti uskoa. 

Ajattelin, että osaisin rauhoittua hautajaisten jälkeen edes hetkeksi. Toisin sanoen saisin ahdistus levelit laskuun. Näin ei tunnu käyneen. Vielä on niin paljon tehtävää. Paljon on vainajan tavaroita läpikäymättä, byrokratiaa ja lopulta perunkirjoitus. Ehkä silloin helpottaa ja minunkin on aika surra omalla tavallani.