Olen yrittänyt viime päivinä tehdä mukavia asioita. Kävin muun muun muassa extempore kampaajalla. Mitään radikaalia hiusmallin muutosta ei tehty. Mutta ainahan hiukset siistimmiltä näyttävät leikkauksen jälkeen. On myös arjen luksusta käydä kampaajalla, mikä onkaan mukavampaa istua pesutuolissa. Ammattilaisen käsittelyssä. Rohkaisin itseni myös menemään täysin uudella kampaajalle.
Olen käynyt samassa paikassa useamman vuoden. En ole tähän mennessä uskaltanut vaihtaa, koska isoimmallani, en yksinkertaisesti välttämättä olisi mahtunut tuoliin. Oli helppo mennä vanhaan tuttuun paikkaan, jossa tuoli oli "testattu" sopivaksi. Ahdashan sekin oli. Olin oppinut valitsemaan paikkoja, joissa tiesin joutuvani istumaan, sen mukaan oliko niissä käsinojat vai ei. Tein aina netistä etukäteen tarkastelut mahdollisista kuvista, miltä esimerkiksi ravintola näytti.
Välttelin myös kovin ahtaita paikkoja. Kokoni takia en yksinkertaisesti saanut itseäni riittävän lähelle pöytää. Tekisi mieli kirjoittaa "ruhoani", koska siltä vartaloni isommillaan tuntui. Välillä en kokenut olevani muuta kuin vartaloni. Ulkonäkö hallitsi kaikkia, mitä tein, mitä ajattelin ja mitä olin. Olin identifioinut itseni kokooni. Vaikka olin paljon muutakin.
Aivan varhaislapsuudessani olin todella hoikka. Muistan kuinka kaikki ihmettelivät kuinka hoikka olin. Lapaluut törröttivät selästä.
Ensimmäinen muistikuva on painostani huomauttaminen neljännelle luokalla. Olin äitini kanssa kouluterveydenhoitajan vastaanotolla. Jossa hän sanoi, että painoin liikaa. Sokerimehun sijaan juomaksi olisi vaihdettava vesi. Painoin silloin 42 kiloa. En tosiaan tiedä oliko tämä ylipainoa vai ei. En muista pituuttani. Äidiltäni kysyin jälkeenpäin, että näytänkö lihavalle. Näin 10- vuotiaana miten surullista, kenenkään ei pitäisi kokea tällaista. Silloin elettiin kultaista 80-lukua.
Toisen kerran muistan, että painostani huomautettiin yläasteen ensimmäisellä luokalla. Painoin 72 kiloa ja pituuteni oli 170 senttiä, joten nykyisen painoindeksi luokituksen mukaan BMI oli 24,9, joka tarkoittaa normaali painoa. Tosin olin juuri siinä rajoilla. Kävin kuitenkin itsekseni lenkillä ja pyöräilin paljon. Tästä huolimatta terveydenhoitaja huomautti painostani. Uskoin olevani valtavan lihava. Nykyään painoindeksini on 40,4. Joten olen juuri ja juuri vielä sairaalloisen lihavuuden puolelle. Toki tiedän olevani lihava ja painan tällä hetkellä liikaa. Mutta kysymys onkin miten itse koen itseni. Omalla tavalla hyväksyn itseni nyt paremmin nyt kuin silloin 72 kiloisena. Se, että hyväksyn itseni näin, ei tarkoita, että olisin lopettanut elämäntapa muutokseni, jonka yksi osuus on painon hallinta. Painoindeksi ei kuitenkaan lopulta määrittele, sitä onko ihminen, ylipainoin, lihava, normaalipainoinen. Painoindeksiä on pidettävä vain suuntaan antavana lukuna. Näin myös tuntuu suurimmaksi olevan.
Loppuun vielä, että edelleen jännitin suuresti, että mahdunkohan kampaajan tuoliin. Hyvinhän se peppu siihen solahti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti