Aamupaino 118,8, olen nyt kahtena aamuna käynyt aamulla vaa'alla. Hyvä minä, alan selättämään vaaka kammoa. Toki elämäntapa muutos ei saisi olla näin paino keskeistä, kuin minulla tällä hetkellä on. Hyvinvointia voi mitata muillakin mittareilla. Kuten esimerkiksi fyysisellä jaksamisella ja puhumattakaan psyykkisestä hyvinvoinnista.
Psyykkinen hyvinvointi on kohdallani poukkoileva asia, eikä niinkään korreloitavissa aina suorastaan fyysiseen hyvinvointiini. Tuskin siis kenenkään kohdalla on. Yritän siis sanoa, että kuka tahansa voi sairastua psyyken sairauksiin on sitten lihava, laiha tai niin sanotusti normaalipainoinen. Myönnän, että jaottelen nyt ihmiset karkeasti heidän painonsa mukaan. En suinkaan ajattele noin mustavalkoisesti yleisesti.
Olen voinut psyykkisesti paremmin fyysisen kuntoni ja laihtumiseni myötä. Olen saanut lisää itseluottamusta, koska en enää koe itseäni rumaksi läskiksi käveleväksi valaaksi. Vaatteissa on varaa valita ja voin ilmaista enemmän myös todellista persoonaani niiden kautta. Koen, että minut hyväksytään nyt paremmin, kun olen hoikempi. Mikä oikeastaan on todella surullista, kertoo yhteiskuntamme eriarvoisuudesta.
Hoikistuminen ei kuitenkaan ole ollut mikään taikakeino psyykkisen hyvinvointini parantumiseen. Olen tehnyt sen eteen paljon työtä muutenkin. Käytän esimerkiksi paljon mindfulness metodeja arjessani. Toisin sanoen tietoista läsnäoloa. Aikaisemmin mainitsinkin siitä, että käyn nyt lyhytterapiaa. Jossa nimenomaan käytetään tietoista läsnäoloa yhtenä tekniikkana painon hallintaan.
Syön myös lääkkeeni. Olen oikeastaan aika lääkevastainen ihminen. On vaikea myöntää itselläni, että jos haluan pysyä kunnossa on lääkkeet syötävä. Varsinkin, kun oma lääkemääräni on aika hirmuinen. Psyyken lääkeitä on yhteensä viisi erilaista. Aika valtava määrä, vai mitä?
Lisäksi on kaksi lääkettä somaattisiin vaivoihin. Minulla nimittäin on lievästi kohonnut verenpaine. Verenpaine lääkityksestä en vain ole vielä onnistunut pääsemään eroon, vaikka paino onkin paljon tippunut. Tupakoin siinä syy, tiedän, että pääsisin eroon lääkkeestä jos lopettaisin tupakoinnin. Nyt ei vaan ole rahkeita siihen. Olen vahvasti sitä mieltä, että kahta suurta elämänmuutosta ei vain voi tehdä yhtä aikaa.
Psyykenlääkkeet ovat luultavasti loppuelämäni kanssani kulkevia asioita. Sairastan siis kaksisuuntaista mielialahäiriötä, tästä tyypin yksi muotoa. Jossa siis esiintyy manioita, masennusta sekä sekamuotoisia jaksoja. Tyypin kaksi muodossa ei ole manioita vaan hypomanioita, jotka ovat lievempi muoto maniasta. En ole vielä kuullut kenestäkään tyypin yksi kaksisuuntaisesta, joka olisi pidemmän aikaa pärjänneet ilman lääkitystä. Joten olen tietyllä tavalla alistunut kohtalooni, että lääkkeitä on syötävä. Sivuoireita tietenkin on. Yleensä en edes lääkkeiden haittavaikutus listaa lue. Ovat sellaisia "lakanan" kokoisia papereita. Vähentämään toki aion lääkitystä pyrkimään. Kahden viikon päästä psykiatrin aika kirjoitan siitä enemmän silloin.
Takaisin vielä ruokailuun. Häpeäkseni on tunnustettava, että söin aamupalaksi nakkimunakasta! Tässä kohtaa, joku voisi ajella, että onko yksi munakas niin paha asia. Ei ole, jos ruokailu on muuten hyvässä kuosissa. Mutta nyt ei ole oman ruokailuni kohdalla näin. Lounaaksi on kyllä sitten itsetehtyä kanakastiketta riisin ja salaatin kera. Jota jo kovasti himoitsen, on nimittäin nälkä. Vaikkei aamupalastakaan ole vielä kauan aikaa. Välillä tuntuu, että ruoka hallitsee koko elämääni. Tai edes tunnu, vaan sanoisin, että 80 prosenttisesti se on totta.
No syöty, mikä syöty. Eipä sitä kai enää kannattaisi märehtiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti