Joustoa ruokailuun

En aio tässä postauksessa palata eiliseen elämäntapa muutos projektiini, lääkkeen osalta. Vaikka tekisi hieman mieli, kirjoittaa lisää lääkkeestä, jota käytän. Kyseessä kuitenkin reseptilääke, joten en aio enempää mainostaa sitä. Sekä niin kuin kirjoitin kyseessä ei ole taikakeino. Vaan vaatii myös elämäntapamuutoksia, että asia onnistuu.

En ole tehnyt mitään taikoja. Keskeisempänä olen syönyt vähemmän. Jättiläisen kokoset annokset ovat vaihtuneet, normaalin ihmisen annoksiin. En tosin tiedä, miten normaali ihminen määritellään tarkasti. Toisethan pystyvät syömään isojakin annoksia ilman painon nousua. Silloin osiltaan on varmasti kysy valinnasta. Puoli kiloa kasviksia on hieman eri asia, kuin Hesen mega- aterin syöminen. Jonka muuten saatoin entisessä elämässäni popsia, tomaatit tosin otin pois. Ei siis kasviksia edes siinä. 

Kasvikset niin ne juuri, joita pitäisi syödä puoli kiloa päivässä. En vaan voi sietää suurimpaa osaa kasviksia. Lapsuudessamme niitä ei juuri ruuan laitossa käytetty.  Varmasti osa inhostani on peräisin sieltä. Koulusta on jäänyt mieleen sen ajan pakkoruokailu. Lautanen syötiin tyhjäksi. Vaikka siihen olisi oksentanut, ehkä tässä nyt oli hieman värikynää. Mutta muistan kyllä, ala-asteen opettajani seisseen vieressäni ja kertomassa Afrikan nälkäisistä lapsista. En siis vähättele tätä tilannetta, mutta tilanne ei auttanut minua syömään paremmin. Ruoka oli keittoa, tilanne on valokuvamaisesti ajatuksissani.

Olen kuitenkin psyykannut itseäni ja oppinut syömään osaa kasviksista. Näitä sitten käytän ruuanlaitossa mahdollisimman paljon. Keitot maistut nykyään hyville. Mutta raakoina samat kasvikset aiheuttavat melkein oksennusreaktion. Olen myös tarkka rakenteesta. Jos jonkin ruuan rakenne tuntuu suussa vääränlaiselta, niin jää syömättä. Osasta jopa lähes pidän.

Tänään, kyllä menee herkuttelun puolelle. Nimittäin itse tehty pyttipannua. Ruokailussa pitää myös olla joustoa.

Projekti muutos

Olen tehnyt elämäntapa muutosta nyt reilu vuoden ajan. Itseasiassa tarkalleen vuosi ja kolme kuukautta. Olen tiputtanut 62 kiloa painostani. Voinet siis arvata, että olin todella isokokoinen. Olenhan hävittänyt itsestäni jo yhden ihmisen verran painoa. Asian voi myös laskea voipaketteina. Tämä tekee yhteensä 120 voipakettia. Itselleni tämä määrä voipaketteja kertoo enemmän. Silti minun on vaikea nähdä kuvista tapahtunutta muutosta. Onnekseni olen ottanut lähtökuvan. Laitan tähän vertailukuvan.

Mistä kaikki sitten lähti liikkeelle? Halusin alkaa ratsastamaan. Olen siis nuoruudessani harrastanut ratsastusta. Tiesin tietenkin, että yksikään hevonen ei kestäisi painoani. Pelkästään ratsastus ei kuitenkaan ollut sysäys elämäntapa muutokseen. Polviini sattui, molemmissa polvissa on jo nivelrikko. Sain massiivisen välilevynpullistuman selkääni. Jota ei painoni vuoksi haluttu leikata. Se olisi ollut liian vaarallista. Onneni oli, että konservatiivinen hoito auttoi. Verenpaineeni oli koholla ja on muuten edelleen. Outoa kyllä rasva-arvot ja verensokeri arvot olivat huonoista elämäntavoistani riippumatta hyvät. Ja tunsin itseni todella rumaksi, suorastaan ällöttäväksi. En tosin edelleenkään koe olevani viehättävä, kaunis tai edes mukiinmenevän näköinen. Tämä johtuu jo ala-asteella tapahtuneesta itsetunnon lyttäyksestä. En myöskään jaksanut kävellä edes kaupassa.

Painoindeksin mukaan olen edelleen sairaalloisen ylipainoinen. Kauheaa eikö niin? No siihen, että olen enää vaikeasti lihava painoindeksi luokituksen mukaisesti, ei ole enää paljon matkaa. Haluaisin melkein juhlistaa sitä. Ihanaa, olen vain vaikeasti lihava! Painon pudotus tavoitteeni on 100 kiloa. Kyllä, luit oikein 100 kiloa. Enää siis 40 kiloa matkaa. Joka muuten tuntuu, aika isolta matkalta. Jos mietit, että olenko käynyt lihavuusleikkaukseen en ole. Enkä aio mennäkään. Se ei mielestäni ole yhtään sen helpompi matka kuin mitä nyt teen. Vaikeintahan on pitää saavutettua paino yllä. Olen elämässäni laihduttanut 50 kiloa, mutta tämä tuli korkojen kera takaisin.

Täysin ilman lääketieteen apua, en ole tähän pisteeseen päässyt. Käytän nimittäin pistettävää suolistohormonia. Joskus tunnen itseni tämän takia huijariksi. Fakta on, että lääke ei itsessään kuitenkaan laihduta.

 

Ystävyys

Tänään ajattelin kirjoittaa ystävistä ja ystävyydestä. En tietenkään rupea henkilöimään tässä ystäviäni. Mutta ehkä kirjoitan parhaista ystävistäni hieman yleisluonteisesti. Osa ystävistäni on säilyttänyt jo lapsuudesta saakka asemansa. Asemansa, ehkä on hieman hassu sana. En tarkoita, että minulla olisi jonkinlainen lista, johon pääsee vain ansaitusti. Vaan, ajattelen, että ystävyys on jotakin enemmän kuin satunnainen tuttavuus. Niin kuin useimmat meistä todennäköisesti ajattelevat. Ystävyys on jokin syvempi tunne. 

 Ystävyyttä on kuitenkin monta tasoa. On mielestäni sellaista ystävyyttä, jossa tunnetaan suorastaan sielullista yhteyttä. Vaikka yhteydenpidon välissä olisi monta viikkoa, ehkä jopa kuukausia. Niin sillä ei ole mitään merkitystä. On olemassa myös sellaista ystävyyttä, missä toinen on tavallaan vahvemmassa asemassa. Ehkä kuuntelet hänen huoliaan enemmän, kuin itse kerrot omistasi. En kuitenkaan ajattele tätä niin, että kyse olisi yksipuolisuudesta. Joskus on hyvä osata säästää toista. Ehkä toinen on vaikka herkempi ahdistumaan kuin sinä itse. Itse omaan ystävyyden, jossa tilannetta voisi juuri tämän kaltaiseksi kuvata. Toki joskus tulee tunne, että onko tämä nyt aivan reilua. Mutta, uskon sen olevan aivan luonnollista.

 Omaan myös ystävyyden, jossa tunnen täydellistä tasapainoa. Voimme kumpikin kertoa toisille mitä vain. Ilman pelkoa siitä, että toinen kuormittuisi. Samalla tavalla kuormittavuus purkautuu siinä, kun kerrot toiselle huolesi. Ehkä myös juoruilette hieman. Tästä tullaankin mielenkiintoiseen kysymykseen. Onko ihminen paha, jos hän juoruilee? Mielestäni ei, tietenkin on mietittävä mitä juoruilulla tarkoitetaan. Se ei tarkoita sitä, että puhutaan pahaa toisesta hänen selkänsä takana. Ehkä se on sitä, "että oletko kuullut, mitä henkilö x teki perjantaina" ja niin edelleen. Onko tämä sitten pahuutta. Ei, en usko sen olevan sitä. Jotkin saattavat pitää tätä suorastaan törkeänä. Mutta eikö juoruilua ole esiintynyt koko ihmisen historian ajan. Eihän se tietenkään kaikkien mielestä oikeuta sitä. Mutta on tosiaan olemassa kahdenlaista juoruilua. Niin sanottua hyvää ja pahaa. Tämä tietenkin vain oma mielipiteeni.

 Pitäisikö ihmisen sitten omata monta ystävää? Onko olemassa standardi ystävien määrästä?  Tarkoitan, että mitataanko ihmisen arvoa ystävien määrässä. No ei todellakaan. Joskus tai miksei useinkin yksikin ystävä riittää. Jokaisella on kuitenkin annettava omaa tilaa, jos siis omat yhden ystävän. Älä oleta hänen olevan sinun käytettävissä jatkuvasti. Tai jos omaat montakin ystävää, anna heille myös tilaa.

 Mitä, sitten jos ihminen ei omaa ystäviä. Olen väärä ihminen tähän suoranaisesti ottamaan kantaa. En omaa empiiristä kokemustietoa tästä. Voisin kuvitella sen olevan varsin kurjaa. No tähän päätelmään ei tarvita ainakaan kovin suurta kokemusta. Mietin kuitenkin, että onko tämä automaatio. Vai onko olemassa niinkin introvertteja ihmisiä, että he eivät kaipaa ystävää. Ehkä hyvän päivän tutut riittävät tai joku, jonka kanssa satunnaisesti jutella. Ajatuksena tämä tuntuu oudolle. Sen kuitenkin tiedän, että yksinäisyys suomessa on ongelma. Se ei katso ikään, jokaista meistä voi koskettaa yksinäisyys. Myös meitä joilla on ystävä tai ystäviä. Mikään ei ole ennalta kirjoitettua. Ystävyyskään ei välttämättä kestä ikuisesti. 

Tässä pohdintani ystävyydestä. Rakas mahdollinen lukija.

 

 

Kuolema ja hautajaiset

Hautajaiset ne ikävä juhla. Vai voiko hautajaisia kutsua juhliksi lainkaan? Ehkäpä se riippuu hautajaisten tyylistä. Perinteisesti hautajaisiin pukeudutaan mahdollisimman tummasti. Mieluiten mustiin vaatteisiin. Entä jos hautajaisten tyyliä muuttaisi. Iloiset värit ja mahdollisemman vainajan tyylinen musiikki. Toisaalta monesti jos vainaja on vanhempi ihminen. Hän varmasti odottaakin perinteisiä hautajaisia itselleen. Toki kukaan ei ole itse näkemässä millaiset hautajaiset saa.

Itselläni tämä ikävä juhla on edessä viikon. Hautajaiset ovat hyvin perinteiset. Mustat vaatteet, valkoinen arkku ja niin edelleen. Kyseessä on minulle kohtuu läheinen ihminen. Ei kuitenkaan verisukulainen. Näin sivuhuomautuksena, eikö sana verisukulainen, ole jotenkin hassu. Eikö pelkkä läheinen riittäisi. Mitä toisaalta edes koko verisukulainen termi tarkoittaa. Siis kyllä ymmärrän sen, se tarkoittanee, sukulaisia joilla on suora biologinen suhde. Mutta mitä jos ihminen on esimerkiksi adoptoitu, mikä hän silloin on?

Nyt kieltämättä eksyin hieman aiheesta, joka siis on hautajaiset. Omat hautajaiset ovat joskus iloinen tapahtuma. Ainakin toivottavasti. Soitetaan hyvää musiikkia. Ei lauleta virsiä. Ei ole pappia. En tosin kuulu edes kirkkoon, että sekin sikäli sulkee jo paljon pois. Viikon päästä olevien hautajaisten vuoksi kävimme hiljattain tapaamassa pappia. Pappi oli mukava, mutta höpsähteneen oloinen. Nyt kieltämättä hieman jännittää, että millaisen puheen hän tulee pitämään hautajaisissa. Mahtaakohan koko siunaustilaisuus mennä siinä, että mietin mitä pappi tulee puhumaan.

Usein puhutaan kuinka kalliita hautajaiset ovat. Tähän yhdyn täysin. Olemme laskeneet, että kokonaiskulut tulevat olemaan noin 3000 euroa. Että, hups vain ja huh huh päälle. Niin ja tässä kulussa ei suinkaan ole mukana mieheni ja minun vaate kuluja. Jotka näin nopeasti laskettuna tekevät lähes 500 euroa, ja kukkalaite jonka me laskemme arkun viereen tekee 130 euroa. Kuoleminen suomessa on todella bisnestä. Surullista, että näin on. Ymmärrän kuitenkin jossain määrin, että jokaisen on ansaittava elantonsa. Voisiko kuitenkin olla, että esimerkiksi valtio määräisi tietyn katto kulun. Jokainen meistä tulee kuolemaan joskus. Toki nykyäänkin on mahdollista saada hautausavustusta sosiaalitoimelta. Tämä ei kuitenkaan käsittääkseni ole aivan yksinkertainen prosessi.

Hautajaiset eivät siis monellekaan ole aivan yksinkertainen asia, johon vain saavutaan paikalle. Kuolemaan liittyy myös paljon muuta byrokratiaa. Pitää hankkia virkatodistus, hoitaa asioita pankin kanssa ja lopettaa puhelinliittymä ja niin edelleen. Lisäksi nykyään vainajalla on todennäköisesti aktiivisia sosiaalisen median tilejä, sähköpostia ja muuta bittiavaruudessa olevaa dataa.

Tässä lyhyesti, kuolemasta ja hautajaisista jos aihe ahdistaa niin suosittelen olemaan lukematta.

 

Kiitos jos jaksoit lukea.

Numero 1

En ole moneen vuoteen kirjoittanut mitään. Olen aikaisemmin pitänyt blogia viisi vuotta. Kunnes hävitin sen bittiavaruuteen. Toivottavasti onnistuin. Kirjoitin silloin omalla nimelläni hyvin henkilökohtaisia asioita. Tämä blogi tulee olemaan enemmän anonyymi. Todennäköisesti yhtä avoin, mutta en kerro nimeäni.

Hiukan voin kuitenkin paljastaa itsestäni. Toivottavasti et ole kovin utelias rakas mahdollinen lukijani. Olen siis saavuttanut 42-vuoden kunnioitettavan iän.  Olen hyvässä parisuhteessa. Ensi vuonna vietämme 20. hääpäiväämme. Pieneen perheeseemme kuuluu myös koira. Tässäpä tärkeimmät.

Blogissani on erilaisia mielenterveyteen liittyviä linkkejä. Tulen myös käsittelemään psyykkistä sairastumistani. Joten, jos sinusta tuntuu, että ahdistut, niin muistutan, että apua on mahdollista saada. Toki parasta on jättää lukematta. Kuka tahansa voi kuitenkin sairastua, on hyvä osasta hakea apua. Älä siis jää yksin.

Nyt on aika mennä nukkumaan ensimmäinen postaukseni on tällainen tynkä, mutta se tuskin haittaa.